Sain kirjotettua niin hyvän pätkän tästä lääkityshommasta järjettömässä soossissa, sit
kone kaatu ja tekstit meni. Pitää varmaan vetää napit naamaan niin kai tää tästä..
Avohoitopotilaille määrätään ahdistukseen Ketipinoreita ja epilepsialääkkeitä.
Kuvittele, että sinua ahdistaa nyt (olet sitten missä tahansa) ja otat lääkkeen. Se alkaa vaikuttamaan parin tunnin päästä näin: ajatus puuroutuu, rupeaa unettamaan, tasapaino järkkyy ja horjahtelet väsyneenä, koitat suorittaa toimesi loppuun, mutta se osoittautuu mahdottomaksi. Toteat, että ainoa asia mitä voit tehdä on tuijottaa televisitota puoli tiedottomana tai mennä suosiolla nukkumaan.
Pari tuntia sitten ollut helvetillinen ahdistus ei saanut lievitystä. Viimiseen tikkuun takertuneena
ottaa kuitenkin nuo lääkkeet.
Ajan myötä ahdistus syö sisäelimiäsi pala palalta, aivoistasi ja sydämestäsi ne osat mitkä ovat elämänhalun lähde.
Lääkäri puhuu mielenterveysjärjestöjen paikoista jonne voisi mennä ja muista syrjäytymiiseen vaikuttavista jutuista. Siis mitä v*tt*ua! Meinaako se tosissaan, että musta on menemään ylipäätään yhtään mihinkään kun silmät seisoo päässä ja kuola valuu suusta! Mene siinä sitten osallistumaan ryhmiin ja tapahtumiin, koita rakentaa itsellesi sosiaalista verkostoa.
Ilman rohkaisua lääkkeistä ei varmasti uskaltaisi.
Varmaan jo mietitkin Diapameja! Turha luulo, niistä voi kuulemma saada ”riippuvuuden” (ihan kuin se olisi jotenkin uusi asia). Lääkärit saavat asian kuulostamaan siltä kuin se olisi
vakavuusasteeltaan sama kuin joku syöpä! Riippuvuus=syöpä=aivoverenvuoto=keuhkoödeema!
Siinä kohtaa kun tosiaan on punninnassa oma elämä ja riippuvuus niin, eikö valinnan pitäisi olla
varsin selvä?
Pitääkö tämä lyhyt loppu elämä viettää sumussa?
ahdistus, diapam, ketipinor, lääkitys, riippuvuus, syrjäytynyt